pihlajankevari

pihlajankevari

29.3.2016

SAMULI, SAMULI... kuuleeko Samuli

Vuonna 1984  koitti sitte se autuus, notta saatihin uusi kirjastoauto ja julukinen suhteeni Penelopeen päättyi 13 vuoden yhteisen uurastuksen  jäläkehen.

Kirjastoauto kastettihin  Samuliksi, Samuli Paulaharjun mukaan.  Auto oli merkiltänsä Sisu SB 150 ja korin valmistaja oli M. Vähämaa Oy Seinäjoelta. Tuolloon valtionapuhun erellytettihin auton alustan kotimaisuutta eli vaihtoeherot oli vähis. Edistystä Penelopeen oli mm. vessa,  joka oli havaattu oikiasti tarpeelliseksi  ja  radio ja myöhemmin ensin  tukiasemapuhelin paloaseman kautta ja myöhemmin oikia kännykkä. Molin aiva seittemännes taivahas.

Sisu oli keskimoottorilla varustettu, ja sen takia  paljon hiliaasempi, kun ereltäjänsä. Samuli oli kauhia öljyn syöppö, mutta Sisulla sanoovat, notta kyllä auton öljyä kuuluu syörä.



Vähämaa halus vierä  meirän uuren kirjastoauton Mikkelin kirjastoautopäiville v. 1984. Sinne lähärettihin miehis ja vähä naisiski. Oli Hirsimäen Outi, Syväsen Alpo ja mä. Vähä arvoottihin, notta kuka sais ajaa, pantihin reissu kolomehen osaahan, notta kaikki sai tyyrätä, mukamas uutta mahtavaa työkalua. No mä hoirin aluuksi oman osani ja sitte Outi ja Syväsen Alpo tarttuu viimeesenä rattihin Kangasniemellä ja kuinka ollakkaa keskimoottorin syvistä uumenista kuuluu jumalattoman kovaa kolinaa ja vääntyvän metallin kirskettä... ja sitte syvä hiliaasuus... ja sitte Alpolta karkas kauhistunu rääkääsy… EN MÄ MITÄÄ OO TEHENY!!! Ei siinä mitää… vaihreloota vain  paskana... tuhannen päreinä.

Kukaa ei koskaa saaanu selevitettyä,  mitä OIKIASTI tapahtuu.  Onneksi auto oli uusi ja takuu voimas, toki  siitä väännettihin jäläkeenpäin tosissaaan.

Sisu auton silloonen ”kenraali” Kari Sarliini vei meirät ja evähät bussilla Mikkelihin. Aamulla Samuli seisoo hotellin eres eikä sitä enää mikää vaivannu… Sisun insiöörit oli tullu helikopterilla Kangasniemelle ja tehneet maharottomasta maharollisen, soli näytön paikka se. Jonsei Samuli muutoon niin herättäny huomiota, niin Mikkelihin tulomatkan kommellukset Kangasniemellä viritteli kovasti keskusteluja.
  
Kaikesta huolimatta autopäivät vietihin kohtuullisesti läpitte ja mä lähärin yksin tuomahan Samulia Pohojanmaalle.  Ennen Jyväskylää sarvipää heräs ja pani kaikki hälyyttimet huutohon ja munat oli vaaras paistua jäährytysveren höyrys, lämpö huiteli taivahis.  Kotikonstiin ei palio ollu tehtävis... nestettä kuiteski oli tarpeeksi... KUUMAA… Eipä, kun lämpö ja puhaltimet täysille, notta sain moottorin lämpöä alenemahan. Jo vain hiki tippuu, ulkona oli lähes 30 astetta lämmintä, ja sisällä ainaki 50-60 astetta, soli niinku saunalla olis ajellu Keski-Suomen heltees.

Jyväskyläs pirin taukoa ja ajatteli hakia nestettä notta en janohon kuolisi. Autolle ei tahtonu laillista paikkaa löytyä, niin jätin sen laittomahan paikkahan... Kontiin auton alla kattellen vikaa johoroosta, mutta en löytäny ja kattoon, kun auton vieres näkyy kaharet siniset lahkehet, siinä ne mokelti jotaki ja kiroolivat ja  ihimettelivät, notta mihinä kuski on. Mä pistin sitte pääni auton alta esihin ja kohteliaasti tervehriin ja esittelin itteni, vähä ne hämmästyy ja niiltä kuulkaa piisas kysymyksiä enemmän, kun mun lämmön pehemittämä pääni kykeni vastahanottamahan. Kun sain lopuuksi ne ymmärtöhön, nottei täs ny olla tahallansa lähäretty Peräkorvenmaasta sekoottohon Jyväskylän liikennettä. Antoovat luvan pitää autoa siinä parkis ja lupasivat vartioora sitä sen aikaa kun kävin juomas kaffeet ja hajin juotavaa.

Onneksi ehtooksi vähä viileni ja sain auton kunnialla Seinäjoelle, nestettä meni, notta sitä sitte kuseskeltihin monta viikkoa, ku kaikki ei hieksi keriinny.

Palattihin normaalihin päivärutiinihin ja kansalaasille kulietettihin sivistävää, jännittävää, rakkautta ja romantiikkaa kullekki tarpehiensa mukahan.

Kameralainaus syrjäytti Detroitin ja siitä sitten alkoivat omat seikkailut. Merja ei kovin usein kiitoksilla siunannut karhuja tehdessään auton lainakuvien tasoa. Joskus näkyi, useimmin ei, asiakkaat eivät toki tienneet, että mekään emme tienneet, missä kirjamme ovat.

Ja kuinka monta kertaa  Korhosen Manun ääni tukiasemapuhelimesta  peliästytti, SAMULI, SAMULI, SAMULI kuuleeko Samuli... kuuleeko Samuli  kirjaston flikoolla olis jotaki asiaa...  SAMULI kuulee...

Siinä sitte tuli johonaki välis toristettua, notta en oo tuhkamuna. Sain klopin, joka pani mun pääni aiva sekaasin, työasiat jäi niinku enemmän taustakuviksi, ku mä olin niin tohkees poijastani. Ensimmääset kolome kuukautta, ku mä tiesin, mitä on tulos ja eikä kotona annettu lupaa kertua  kellekkää, kävelin pitkin seiniä, naureskelin, vaikka pultut oli kettinkienvälis, sanoovat töis, notta olin ollu lievästi sanottuna kummallinen. Kuinka ollakkaa vuosituhat vaihtuu ja Samulin mittari tuli täytehen 2001.

Sieltä täältä osapuillensa niinku näin muisteli Jouko

18.3.2016

Lopun ajan tuntoja!

Tuosta ovesta tuun virallisesti työn syriähän  kohta viimeesiä kertoja.

Painan läpyskän tunnistimehen ja astun tupahan. Ajattelen täs ittekseni sitä ensimmäästä kertaa tuolla nykyysen nuorisotaloon vintis, kun kävelin Kyllikin puheelle ja sanoon lujaa haluavani kiriastoautohommihin, ku virka oli kerran auki. Vaikka ei mulla ollu eres raskahan kaluston korttia  viä… Toki olin Suvisalamen opis hakemas korttia ja oli mulla toki toristuski  siitä... Kumma kyllä sain viraan  ja siitä alakoo Suokkahan äiteen vanhimmalle poijalle yli neliäkymmentäkaksvuotinen kirjastoautotyösarka. En ollu kyllä se ensimmäänen kirjastoautoviekaalija  Kurikas. Kunnia kuuluu  Ritolan Paulille ja sen jäläkihin Kotirannan Lea kokeeli palan aikaa ennen mun aikaani vuoren 1974  aluusta.

Ensimmäänen työkalu oli nimeltänsä Penelope merkiltänsä Foortti 192. Soli vähä sellaanen ruostumahan taipuvaanen ja pikkuusen palio äänekäs, nuon sisällepäin, ku moottori oli keulas justihin korvan juures. Kylymä soli talavella ja taivahan kuuma kesällä. Sen valamisti Kiitokori Kausalasta. Mutta sillä kuitenkin levitettihin sivistystä ja lukuelämyksiä sen aijan ihimisille ympäri Kurikkaa. Ei ollu ratiota eikä puhelinta.

Ensimmäänen reissu yksin oli mielehenpainuva, kun Peräkorvenmaas valittin väärän tienhaaran ja sain perähäni  hyväjalakaasen  mummaihimisen, joka tuli juosten peräs ja huitoo kauhiasti, no havaattin sen kuiteski ja pirätin ja ihimettelin, kun tie vain kapeni. Ei mitää, mumma  saavutti mut ja sai viestinsä sanottua, notta tällä tiellä ei pääse kääntymähän... ja se on väärä valinta Polovenkylähän. Sen jäläkihin en ookkaa urallani eksyny... En  mä silloonkaa eksyksis ollu, olin opintoreissulla, kun pörötin puolitoista kilometriä kapialla tosi lumisella tiellä ja pimiäs. Sitä en unohra ja kun ajokokemustakaa ei viä häävisti ollu keriinny kertymähän, aiva tuores kortti plakkaris.

Siihen aikahan, kun alootin oli vielä kyläkauppoja ympäri kyliä: Pöyry,  Anttila, Orhaanen, Eteläpohojanmaa, Vuorenmäki, Risku, Ketonen,  Hissa Mietaalla ja Lohiluomalla  ja Osuuskauppoja lähes joka kyläs. Nykyään ei taira olla kyläkauppoja kun Latvala Luovan kyläs. Kouluusta on mun työurani alakamisen jäläkehen pantu penskat mualle sivistymähän ainaski Salon, Myllykylän, Juonen, Levin, Polven, Kampin ja Oppahan kouluulta. En kyllä kovin mielelläni  ottaasi syytä niskoolleni. Silloon 70-luvulla  koulujen ja kirjastoauton välinen yhteestyö oli viä aika lailla hakuusis, oli jopa jokunen koulu, joka ei sallinu kirjastoauton vierailuja häirittemäs koulutyötä.  Onneksi ne aijat on olleet ja menneet.

Muistelen  joskus  seittemänkymmen luvulla, kun Poloven osuuskaupan pihas oli koko kaupan henkilökunta ja puoli kylää pelekäämäs julumettua ukkoosmyräkkää  joka kurmootti polovenkylälääsiä  tuntikausia. On se niinki, että ei taivahan isä hylykää, vaikka joskus koetteloo.


Meirän ensimmääses kirjastoautos ei sellaasta ylellisyyttä, kun ”hyysiä” ollut laisinkaan, joten hädän tullen oltiin  luonnon armoilla. Olimma ollu lomaalemas johonaki  Kreikan saarella ja sieltä toin tuliaasena vattataurin, josta muorostuu olemattoman isoo riesa työsnäni. Se oli yks torstaipäivä elokuus 70-luvun lopulla, kun vatta ei meinannu totella normaali työaikalakia ja asetuksia  mutta muistin vanhojen viisahien sanonehen, notta siihen löytyy keinot… Hain kaupasta Kalifornian herkkuja eli luumuja kolome pussia ja paiskasin kaikki kerralla naaamarihini, ja ajattelin, notta son siinä...

Niinhän soli, että luulo ei ollu tieron väärtti, kun olin pysäkillä Lohiluomalla keskellä justihin puitua viliapeltua ja kyykyyn auton takana iliman mitää intimiteettisuojaa  tuskissani ja kuunteli selekäni takaa polokupyörän kettinkien kitinää ja ajattelin, notta kylän ainua naimatoon ikäneito joutuu kohtaamahan näjyn, josta se ei ehkäpä seleviä… oliskohan seki ollu mun syy.

Penelopen huollot tehtihin pääosin Kurikan Foorttilla tuos nykyyses  ST-1:n markilla, joutuu raukka aika useen käymäs hakemas tukia ja kannustusta, mutta olihan siä tuttuja ja luotettavia korjaussetiä, jokka jaksoo kannustaa.

Penelope palveli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta  hippiajan henges kunnialla elinkaarensa loppuun vuotehen 1984, vaikka helemat oli ruostees, ne oli ku haulikolla ammuskeltu ja kun  tallia ei ollu mihinä olis voinu lämmitellä, piti kyriötellä talavisin pihalla nykyysen nuorisotaloon, silloosen neuvolan takapihalla. Monena aamuna talavisin oli työ ja tuska saara työkalu käyntihin ja lämpeemähän ennen taipalehelle lähtöä. Kesääsin se oli kun paistinuuni, ilimastoontia ei osattu silloon viä uneksiakkaa. Ei kuiteskaa jääny pahat muistot, olihan se kuitenki mun ensimmäänen syvempi suhure kiriastoautoohin.

Muisteli  Jouko