pihlajankevari

pihlajankevari

17.5.2010

Alan Moore & Kevin O'Neill
Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
1910
Egmont (2010)

Alan Mooren ja Kevin O'Neillin Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga kuuluu lempilukemistooni. Moore on yhdistänyt valikoidut viimevuosituhannen alun ja sitä edellisten vuosituhansien seikkailu, kauhu ja tieteistarinoiden hahmot mielikuvituksekkaalla tavalla yhdeksi joukoksi taistelemaan Englannin puolesta makaabereissa vanhoja seikkailukertomuksia kunnioittavissa adaptaatioissa mm. H.G.Wellsin Maailmojen sodasta. O'Neillin tunnistettava, kulmikas, ohuita viivoja suosiva tyyli saa henkilöt eloon ja herran kynä visioi hurjia arkkitehtonisia ihmeitä. Kuvitus palvelee tarinaa erinomaisesti. Se ei ota itseään turhan vakavasti. O'Neillin hahmot ovat karrikoituja, dynaamisia, karuja, rajuja ja groteskeja. Toisenlaisella kuvittajalla Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga ei toimisi läheskään yhtä hyvin.

Odotin siis 1910:ää varsin innolla ja niinhän siinä käy, että jos jokin asia muuttuu edellisistä osista, se melkein pilaa koko uuden lukukokemuksen. Ei Hydeä, ei näkymätöntä miestä, hurja mustapartainen Nemokin vain vilahtaa sivuilla vähemmän hurjana ja mustapartaisena ja suurmetsästäjä Allan Quarterman, tuo luiseva nisti, on nuorentunut ja kadottanut edellisissä osistaan tutun persoonallisuutensa ja kokenut jonkinasteisen arvonalennuksen tylsän sivuosan esittäjäksi. Bram Stokerin Draculasta tuttu Mina Murray on sensijaan säilynyt ennallaan. Joukkoon on liittynyt ennustaja Carnacki, kuolematon Orlando ja mestarivaras Raffles. Näistä ainoastaan Orlandossa on vivahteita edellisistä särmikkäistä ja persoonallisista jäsenistä. Liiga ei ole sama kuin ennen, eikä yllä samalle tasolle henkilökaartiltaan. Se on vaikea pala niellä.

1910:n pitää lukea ennakkoluulottamalla asenteella, mutta ei sekään kaikilta ongelmilta pelasta. Tarina alkaa ja kulkee erilaisten saapumisten kautta Lontoossa. Ensiksi Liiga lähtee ottamaan selvää maailmanlopun enteen perään Carnackin unen motivoimana. Siihen liittyy erään Kuulapsen saapuminen. Liiga törmäilee aiheen tiimoilla, eikä etene, mutta saa vihjeitä. Seuraavaksi Lontooseen saapuu Whitechapelin murhat tehnyt merimies, joka aloittaa harrastustoimintansa uudestaan. Samaan aikaan Nemon perillinen tulee Lontooseen ja jää satamaan työläiseksi. Lopuksi saapuu Nemon alus: Nautilus. Kaiken taustalla soi Kurt Wellin säveltämä Kolmen pennin ooppera, jonka lyriikoita hahmot tämän tästä "laulavat". Lyriikat eivät toimi sarjakuvissa. Idea epäonnistuu odotetusti, mutta jos sattuu Kolmen pennin ooppera käsiin ja lukee sen soidessa taustalla, tunnelmasta tulee aika erikoinen.

1910:ssä on mielestäni kolme vikaa. Liigan uudet jäsenet eivät ole edellisten vertaisia, laulut eivät toimi ja koko opusta vaivaa selkeä esiosamaisuus. Itsenäisenä tarinana 1910 on heikko, preludina se voi toimia paremmin. Lukijan epäonneksi seuraava osa valmistuu sitten kun valmistuu ja sitten sen suomennosta saa odottaa hieman lisää.

Ongelmista huolimatta pidin Kerrassaan merkillisten herrasmiesten uudesta osasta. Dialogi ja rytmitys on tuttua laadukasta Moorea. O'Neillin kuvitus onnistuu ja Lontoon satama on kuin yksi tarinan henkilöistä. Vino tunnelma ja lukijaa aliarvioimaton tarina sekä erikoiset kohtaamiset kantavat 1910:n massan yläpuolelle ja minä haluan vieläkin lukea näitä lisää.

-ttt

ps. Sitä elokuvaa ei ole olemassa.

5.5.2010

Murjottaja ja klovni


Bloom, Jerry:
Musta ritari Ritchie Blackmore
Like 2009.


Osbourne & Ayres:
Minä, Ozzy
Like 2010.


Kun John "Ozzy" Osbourne vielä ulkoilutti kenkäänsä narussa koiranpennun korvikkeena, Richard "Ritchie" Blackmore oli jo herättänyt suurta huomiota kitaristintaidoillaan. Silti näillä brittiläisen raskaan rockin legendoilla on ikäeroa vain muutama vuosi. Ozzyn tie musiikin legendaluokalle on vain ollut huomattavasti kivisempi.
Hiljattain ilmestyneet elämäkertakirjat ovat yhtä erilaisia kuin herrat itse. Blackmoren vaiheet on kirjannut toimittaja Jerry Bloom, joka ei malta olla kerskailematta knoppitietoudellaan (lähes jokasivuiset alaviitteet) sekä kohtaamisillaan itse kitaristin kanssa. Hän on myös suhtautunut hommaansa niin perusteellisesti, että on käsitellyt lähes jokaisen viisikin minuuttia Blackmoren kanssa soittaneen muusikon taustat. Kohde itse ei ole avustanut kirjan teossa.

Spinal Tap -meininkiä kirjasta ei puutu: muusikot saavat kenkää Blackmorelta ennen kuin ehtivät edes lavalle, Rainbow-yhtyeen sateenkaari ei mahdu keikkapaikoille ja Blackmoren työntekijät etsivät herralle yöseuraksi keikkapaikan kulloinkin rintavimman naisen. Vanhemmiten tuittupäinen kitaristi sentään hieman seestyy. Deep Purple vaihtuu keskiaika-vaikutteista musiikkia soittavaan Blackmore's Nightiin, mutta edelleen keikalle keksitään vaatia vaikkapa kasa heinäpaaleja, jos siltä tuntuu.

Ozzy taas on ollut itse kertomassa vaiheitaan Chris Ayresin avustuksella. Oli pahasta lukihäiriöstä kärsivän Ozzyn todellinen osuus kirjanteossa mikä hyvänsä, rockin kahjoimman miehen ääni tuntuu tekstissä väkevästi. Hauskimmillaan Ozzy on kuvatessaan nuoruusaikojaan Astonin ankeassa teollisuusmiljöössä. Kukapa olisi uskonut, että lähes lukutaidottomasta, kiusatusta kengänulkoiluttajasta, joka oli murtovarkaanakin lahjaton, tulisi hevin pioneeriyhtyeen jäsen ja lopulta multimiljonääri?

Maineen, rahan ja päihteiden turmelus oli Black Sabbathin jälkeen koitua Ozzyn kohtaloksi, mutta kaikesta huolimatta hän loi menestyksekkään soolouran. Ozzyn hevosenkenkinä ovat olleet lahjakkaat kitaristit (traagisesti surmansa saanut Randy Rhoads ja Zakk Wylde) sekä hypertarmokas vaimo Sharon. Niin, kirja on silti hyvä muistutus siitä että Ozzy on paljon muutakin kuin tositv-sarjassa kompuroinut höpsö isähahmo joka vaikersi "Shaarooon..."

On kuitenkin yksi asia, jossa sekä kitaravirtuoosi että tumman hevin kiljukaula ovat olleet yhtä toivottomia. Se on autolla ajo. Blackmore teki vielä yli nelikymppisenä varovaisia peruutusharjoituksia huippukalliilla Mersullaan. Ja sai ajokortin vielä huomattavasti myöhemmin. Ozzy taas kaahaili vuosikausia pitkin Englannin maaseutua pubireissuillaan, vaikka reputti ajokokeen toisensa jälkeen.

Siitäkin huolimatta minä viihdyin tällä kertaa paremmin Ozzyn kyydissä.

-Paula R